Saarikylän rannalla lepää tämä vene. Sen nimi on mamman vene. Isoäitini omisti sen kauan sitten. Veneellä oli merkittävä osa vanhempieni, veljeni, minun, isoäitini, tätini ja parin muun henkilön pelastautuessa palavasta saarikylästä vuonna 1943. Sota oli jo siihen mennessä koetellut monin tavoin saarikylän asukkaita, olihan Kotka siihen aikaan Suomen pommitetuin kaupunki. Tiistaina 3.8.1943 iltayöllä kuultiin ilmahälytys. Niihin oli jo niin totuttu, etteivät saarikylän asukkaat sitä hämmästelleet. Kello 23 paikkeilla vihollisen pommikone pudotti saarikylään runsaasti fosforipommeja. Olin jo ollut nukkumassa. Heräsin isäni sylissä ja havaitsin hänen kantavan minua juoksujalkaa. Kysyin: "Minne mennään?". "Rantaan", vastasi isäni lyhyesti. Saarikylä, jossa sijaitsi 257 taloa yhden neliökilometrin aluella, oli tulessa melkein kauttaaltaan. Rannassa oli paljon hätäisiä ihmisiä. Isäni työnsi "mamman veneen" veteen. Asetuimme veneeseen. Isäni meloi sitä laiturista irroittamallaan laudalla, sillä airot olivat kotipihalla. Pommeja putoili runsaasti veneen ympärille matkatessamme sillä pieneen saareen jonne rantauduimme. Haimme suojaa sen rannalla olevien isojen kivien takaa. Tilanteen rauhoituttua isäni meloi veneen mantereelle, jossa pääsimme sukulaistaloon loppuyöksi. Kotitaloni paloi kuten 147 muutakin saarikylän taloa. Oli suoranainen ihme, että vain yksi henkilö menehtyi. Minulla oli ylläni yöpaita ja ympärilläni lakana, muilla perheeni jäsenillä ei ollut paljoa enempää. Äitini oli ehtinyt siepata mukaansa käsilaukkunsa. Siinä koko omaisuutemme. Niin, jäihän meille "mamman vene". Siinä se nyt lepää viettämässä eläkepäiviään. Olen kuullut, että se kenties vielä pääsee koristamaan rantaa paremmin. Jos niin käy, laitan siitä kuvan tänne blogiini.
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Mamman vene.
Saarikylän rannalla lepää tämä vene. Sen nimi on mamman vene. Isoäitini omisti sen kauan sitten. Veneellä oli merkittävä osa vanhempieni, veljeni, minun, isoäitini, tätini ja parin muun henkilön pelastautuessa palavasta saarikylästä vuonna 1943. Sota oli jo siihen mennessä koetellut monin tavoin saarikylän asukkaita, olihan Kotka siihen aikaan Suomen pommitetuin kaupunki. Tiistaina 3.8.1943 iltayöllä kuultiin ilmahälytys. Niihin oli jo niin totuttu, etteivät saarikylän asukkaat sitä hämmästelleet. Kello 23 paikkeilla vihollisen pommikone pudotti saarikylään runsaasti fosforipommeja. Olin jo ollut nukkumassa. Heräsin isäni sylissä ja havaitsin hänen kantavan minua juoksujalkaa. Kysyin: "Minne mennään?". "Rantaan", vastasi isäni lyhyesti. Saarikylä, jossa sijaitsi 257 taloa yhden neliökilometrin aluella, oli tulessa melkein kauttaaltaan. Rannassa oli paljon hätäisiä ihmisiä. Isäni työnsi "mamman veneen" veteen. Asetuimme veneeseen. Isäni meloi sitä laiturista irroittamallaan laudalla, sillä airot olivat kotipihalla. Pommeja putoili runsaasti veneen ympärille matkatessamme sillä pieneen saareen jonne rantauduimme. Haimme suojaa sen rannalla olevien isojen kivien takaa. Tilanteen rauhoituttua isäni meloi veneen mantereelle, jossa pääsimme sukulaistaloon loppuyöksi. Kotitaloni paloi kuten 147 muutakin saarikylän taloa. Oli suoranainen ihme, että vain yksi henkilö menehtyi. Minulla oli ylläni yöpaita ja ympärilläni lakana, muilla perheeni jäsenillä ei ollut paljoa enempää. Äitini oli ehtinyt siepata mukaansa käsilaukkunsa. Siinä koko omaisuutemme. Niin, jäihän meille "mamman vene". Siinä se nyt lepää viettämässä eläkepäiviään. Olen kuullut, että se kenties vielä pääsee koristamaan rantaa paremmin. Jos niin käy, laitan siitä kuvan tänne blogiini.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Järkyttävä lapsuudenmuisto. vaikea edes kuvitella, minkälainen tuo tilanne on ollut.
VastaaPoistaMamman vene ansaitsee paikkansa sydämessäsi.
Järkyttävä tarina, en osaa edes kuvitella miten kamalaa se on ollut! Muistatko itse siitä mitään? Vene on siis todellinen hengenpelastusvene, ansaitsee kunniapaikan!
VastaaPoistaKoskettavaa todellisuutta.
VastaaPoistaEipä ole ihme, jos tällaiset muistikuvat jäävät jonnekin syvemmälle, tullen esiin elämässä myöhemmin. Lapsi ei ehkä muista kaikkea, mutta varmasti aikuisten pelko luo mieleen jotain sellaista, mitä kukaan vanhempi ei haluaisi lapselleen evääksi elämänmatkalle antaa.
Onneksemme olet kuitenkin joukossamme, ja kerroit meillekin mamman veneestä.
Olipa täpärä pelastuminen. Hädässä ihminen osaa toimia just oikealla tavalla. Kuten isäsi teki.
VastaaPoistaVene kantaa nyt ne muistot, jotka ovat tämän kokeneiden mielissä. Ansaitsee kunniapaikan.
Olipas kokemus! Vene on arvokas muisto tapahtuneesta ja ansaitsee arvokkaan paikan rannassa.
VastaaPoistaSota on ollut monelle kova koettelemus.
VastaaPoistaVene kannattaa laittaa ehdottomasti muistuttamaan menneestä tapahtumasta.
Oikein nään silmissäni tuon tilanteen. Kuvailet sen niin hyvin. Pelko on varmasti ollut valtava. Ehkä itse olit niin nuori, että et kaikkea käsittänyt.
VastaaPoistaVene on pysynyt hyvässä kunnossa; joku on sitä varmaan kunnostellut. Se pitää kyllä laittaa arvoiseensa asemaan, vaikka kauniistihan se tuossa köllöttelee : )
Minun isoisäni on ollut nuorena miehenä ennen sotia Kotkassa. Hän kertoi siitä ajasta mielellään.
No jestas, mikä kokemus! Kerroit asian niin suoraan sydämestä, että melkein kanssanne tulta pakoon juoksin, hui!
VastaaPoistaMamman vene on pelastusenkeli ja ansaitsee tulla ihan monumentiksi asti!
Kaunis uusi blogipohja sinulla!!!
Koskettava muisto lapsuudestasi. Hätä ja pelko on ollut suuri. Onneksi väki oli onnekasta ja neuvokasta. Laittakaa vene tosiaan kunnolla esille, ja viereen taulu, jossa sen arvokas historia kerrotaan jälkipolvillekin.
VastaaPoistaTodellisuus on tarua ihmeellisempää. Isäni oli sodassa mukana viisi vuotta. Kuinka monta täpärästi tapahtunutta pelastustarinaa sotaan mahtuikaan. Veneen tarina koskettaa jokaista, jolle sen tarina kerrotaan.
VastaaPoistaKoskettava muisto. Uskon, että vene on teille todella rakas! Oma isäni on myös elänyt sota-ajan, hän on syntynyt ´40, mutta Savossa se ei ole yltänyt ihan yhtä voimakkaasti tuollaisina kokemuksina. Isän veljellä on sen sijaan tuollaisia rankempia kokemuksia, kun hän on ollut sotimassakin Laatokalla.
VastaaPoistaToivottavasti vene pääsee kunniapaikalle, se on sen ansainnut!
Luin tätä järkyttyneenä, on todella vaikeaa edes yrittää kuvitella miten ihmiset ovat selvinneet sodan kauhuista.
VastaaPoistaMamman vene on kuin muistomerkki!
Kuulosti kauhealta lapsuusmuistolta.
VastaaPoistaMamman ven on komea vanha vene ja jos niin käy, kenties vielä näemme sen siis blogissasi, toivon mukaan!
Kiitos kaikille kommentoijille yhteisesti!
VastaaPoistaKauniit sananne ja mielenkiintonne yllättivät minut. Haluaisin muistaa nuo hetket paremmin. En vaan pysty, mikä johtunee siitä etten lapsena jälkeenpäin halunnut kuulla asiasta puhuttavan. Kerron joskus aiheesta lisää.
Varmasti lapsen mieltä järkyttävä kokemus, mutta siltikin hyvin mielenkiintoinen tarina. Jää varmasti muistoihin palana historiaa.
VastaaPoistaNiin, ja onhan se varmastikin myös kaikkien muidenkin mieltä järkyttänyt, kun on sota ja omat koti tuhoutuu. Mitenkään asian suurempaa kokonaisuutta vähättelemättä tietenkään :)
VastaaPoistaMeillä nuoremmilla ei mitään käsitystä siitä mitä ihmiset silloin joutuivat kokemaan...
Siiri!
VastaaPoistaOlen huomannut jälkeenpäin lapsen ajatuksen kulkevan tuollaisessa tapahtumassa eri tavalla kuin aikuisen. Lapsihan ei tajua kokonaisuutta. Pelkäsin tapahtuman jälkeen kovin ilmahälytyksiä. Menettyä omaisuutta en niinkään murehtinut.