Haaparannan asemalla. Taas!

Kesäretkellä piipahdettiin Haaparannan asemalla. Minulla on tapana piipahtaa siellä silloin tällöin. Viimeksi kävin siellä vuonna 1944 ensimmäisellä ulkomaanmatkallani. Matkaseurana minulla oli junalastillinen lapsia. Kaikilla oli kaulassa lappu. Lapussa oli nimi ja numero. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka monta vuorokautta matkaa oli tehty Kymin asemalta Haaparantaan. Matkalla olin tutustunut muutamaan matkatoveriin. Ruokaa oli saatu, ja yöt oli nukuttu junankolkkeessa. Olin itse vaatinut päästä naapurimaahan, jossa tietääkseni sai jopa appelsiineja. Pienemmästäkin syystä sitä on matkalle lähdetty. Haaparannan asemarakennuksesta en muista mitään. Sen sijaan lähtemättömästi on mieleeni jäänyt katastrofi, joka minulle sattui aseman jälkeisessä paikassa, jossa mentiin pesulle. Vaatteet riisuttuani laitoin ne pienen matkalaukkuni kanssa minulle osoitettuun paikkaan. Siirtyessämme pesuhuoneen puolelle, huomasin matkalla, että punainen rusettinauha oli unohtunut hiuksiini. Otin sen pois, ja solmin sen pesuhuoneeseen vievän oven kahvaan. Ajattelin ottavani sen takaisin tullessani siitä mukaani. Kävikin niin, että pois tultiin toisen oven kautta. En millään löytänyt ovea, johon olin rusettinauhani ripustanut. Siitä lähtien sanalla "Haaparanta" on ollut korvissani ikävä kaiku. Ihminen matkustaa ulkomaille, eikä päässä olekaan punaista rusettinauhaa, josta äiti kotoa lähtiessä oli muistuttanut huolta pitämään. Onneksi pääsin Ruotsissa mamman, papan ja heidän lastensa Larsin ja Karinin luo. Se oli paikka, jossa ei ollut puutetta rusettinauhoista eikä sievistä vaatteista. Ei myöskään appelsiineista.
Haaparannan asemasta puheen ollen; siellä ei ole enää henkilöliikennettä. Asema toimii nuorisotalona. Siellä oli valokuvanäyttely, jossa oli kuvia mainituista lappu kaulassa matkustavista lapsista, joita vapaaehtoistyötä tekevät tädit ja sotilaat saattelivat. Annoin Haaparannalle anteeksi edellä kertomani tapauksen.