Loiskuttelu.

- Hei! Leikitäänkö loiskuttelua!
- En minä jaksa. Siinähän kastuu!

- Eihän se haittaa. Voihan sitä sitten kuivatella kiven päällä.

- Meistä on kivempaa leikkiä piilosta.

- Katso nyt! Kivoja temppuja!
- Älä viitsi! Minulla menee vettä henkeen.

- No mene kauemmas nössö!

- Eikö olekin hieno sivuloiskahdus!

- Katso nyt! Näin kun pyörii, veteen tulee kuoppa.

- Voihan jysäys! Nyt se katosi siihen kuoppaan!

- Katsokaa kaikki! Tuo punainen osaa loiskuttaa hienosti.

- Menään tuonne kiville. Se iso lähettää loiskahduksia sinne asti. Voidaan keikkua!

- Hyvät loiskahdukset!

Kuvaaja pyytää anteeksi huonoa näkyvyyttä, kuvien epätarkkuutta ja makuuhuoneen ikkunan likaisuutta.
Kuvat oli pakko ottaa makuuhuoneen ikkunan läpi. Minulle ei oltu taaskaan ilmoitettu etukäteen, milloin näytös alkaa.

Vastustamaton kiusaus.

En pysty vastustamaan kiusausta osallistua Marin ja Krisun 12-kuvan kokoelmaan.
Nappasin kuvan 14.9.09 klo 9.03 kamerallani Canon IXUS 40, sen perusasetuksilla.
Taidan vielä juuri ja juuri ehtiä mukaan.

Vaikea tavoittaa kuin luumun väri.

Tämän viikon Kollasin väri on luumu.
Mikä on luumun väri? Ensin se on vihreä, sitten vaaleanvihreä. Vähitellen kypsyessään se muuttu oranssin väriseksi, sitten viininpunaiseksi ja lopuksi sinipunaiseksi. Ainakin minun luumupuussani kasvavat. Siinä vaiheessa kun se on tumman sinipunainen, se putoaa pois puusta. Se on nimittäin silloin kypsä. Kun se on pudonnut maahan, lintu nokkaisee sitä, ennenkuin ehdin poimia sen. Joudun poimimaan puusta ne juuri ja juuri vielä vähän raa'at luumut. Niissä on makuero. Maahan pudonneet ovat makeita ja pehmeitä. Puusta poimimani hieman happamia ja kiinteitä. Erään naapurini puussa kasvaa maailman parhaita keltaisia luumuja. Ihanan makeita jo puusta poimittuina.
Keitin eilen luumuhilloa. Sitä varten jouduin poistamaan kahdestasadastakolmestakymmenestä luumusta kiven. Hillosta tuli aika hapanta. Sitä tuli myös liikaa. Joudun syömään kuukausikaupalla aamupuuroa, jonka päällä on liian hapanta luumuhilloa. Saatan muuttua itsekin happamaksi, ja nenäni saattaa muutua talven mittaan luumunväriseksi. Onkohan se kohtalo? Luumupuu kasvoi tässä pihassa jo ostaessani tämän talon.
Puussa on vieläkin ainakin viisisataa luumua. Tarjosin niitä toisille naapureille. He kävivätkin poimimassa niitä, mutta vieläkin siinä näyttää olevan tallella sama määrä luumuja.
Laitoin tuohon kollaasiin niiden luumujen lisäksi kukkia. Olkaa hyvät, hyvät lukijani, syökää luumuja ja ihmetelkää kukkia. Kun kuvan klikkaa isommaksi, voi syödä suurempia luumuja ja ihmetellä isompia oudonvärisiä kukkia.

Haaparannan asemalla. Taas!

Kesäretkellä piipahdettiin Haaparannan asemalla. Minulla on tapana piipahtaa siellä silloin tällöin. Viimeksi kävin siellä vuonna 1944 ensimmäisellä ulkomaanmatkallani. Matkaseurana minulla oli junalastillinen lapsia. Kaikilla oli kaulassa lappu. Lapussa oli nimi ja numero. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka monta vuorokautta matkaa oli tehty Kymin asemalta Haaparantaan. Matkalla olin tutustunut muutamaan matkatoveriin. Ruokaa oli saatu, ja yöt oli nukuttu junankolkkeessa. Olin itse vaatinut päästä naapurimaahan, jossa tietääkseni sai jopa appelsiineja. Pienemmästäkin syystä sitä on matkalle lähdetty. Haaparannan asemarakennuksesta en muista mitään. Sen sijaan lähtemättömästi on mieleeni jäänyt katastrofi, joka minulle sattui aseman jälkeisessä paikassa, jossa mentiin pesulle. Vaatteet riisuttuani laitoin ne pienen matkalaukkuni kanssa minulle osoitettuun paikkaan. Siirtyessämme pesuhuoneen puolelle, huomasin matkalla, että punainen rusettinauha oli unohtunut hiuksiini. Otin sen pois, ja solmin sen pesuhuoneeseen vievän oven kahvaan. Ajattelin ottavani sen takaisin tullessani siitä mukaani. Kävikin niin, että pois tultiin toisen oven kautta. En millään löytänyt ovea, johon olin rusettinauhani ripustanut. Siitä lähtien sanalla "Haaparanta" on ollut korvissani ikävä kaiku. Ihminen matkustaa ulkomaille, eikä päässä olekaan punaista rusettinauhaa, josta äiti kotoa lähtiessä oli muistuttanut huolta pitämään. Onneksi pääsin Ruotsissa mamman, papan ja heidän lastensa Larsin ja Karinin luo. Se oli paikka, jossa ei ollut puutetta rusettinauhoista eikä sievistä vaatteista. Ei myöskään appelsiineista.
Haaparannan asemasta puheen ollen; siellä ei ole enää henkilöliikennettä. Asema toimii nuorisotalona. Siellä oli valokuvanäyttely, jossa oli kuvia mainituista lappu kaulassa matkustavista lapsista, joita vapaaehtoistyötä tekevät tädit ja sotilaat saattelivat. Annoin Haaparannalle anteeksi edellä kertomani tapauksen.

Merkillisiä juttuja.

Tänään vietettiin jokavuotista "Postimerkin päivää". Se saa aikaan postimerkkikerhoissa ja filatelisteissa jonkinasteista säpinää. Minulle kävi taas kerran niin, että kun kerhossa mietittiin jo kevätpuolella näyttelyn asettamista keskustan postitoimistoon 9.9.09, avasin suuni. Päästi ulos lauseen: "Minullahan on valmiina se taidemerkki-näyttely."

Näyttelyn nimi on "Aikaisemmin Suomessa julkaistuja suomalaisten taiteilijoiden teoksia esittäviä postimerkkejä." Pitkä nimi, mutta lyhyemmin sitä ei onnistu kuvaamaan. Niinpä niin. Päätettiin siis laittaa se esille. Kotona kaivoin mainitun nimisen kansion esiin. Havaitsin oitis, että sehän kaipaa täydennystä. Näyttelytelineeseen tarvitaan 30 arkkia. Kaiken kesää asia vaivasi minua. Heinäkuun loppupuolella tartuin toimeen ja täydensin kokoelmaa tarvittavalla määrällä. Olisi ollut mieluisampaa istua rannalla kahvikupposen ääressä haaveilemassa.
Onnistuin kuitenkin potkimaan itseäni päähän sen verran, että sain homman valmiiksi.
Kävin tänään postissa nappamassa muutaman kuvan, joista asian idea toivottavasti lukijoilleni valkenee.

Tässä näkyy osa siitä aseteltuna näyttelytelineeseen. Niiden päällä oleva pleksi heijastelee, mutta tulipa tähän jokunen kuva kuitenkin.
Kotkan Postimerkkikerho julkaisi tänään ylläolevan omakuvapostimerkin. Niitä julkaistiin 1000 kappaletta. Kaupaksi menivät sellaista vauhtia, että puolenpäivän paikkeilla taisivat olla jo lopussa.

Vielä riittää iloa.

Puutarhassa riittää vielä yhtä sun toista ilon aihetta.

Hajuherneet tuntuvat suorastaan pitävän kaatosateista. Eivät ne pahastuneet toissapäiväisestä myrskytuulestakaan. Niiden nykynimeä, tuoksuherne, en suostu käyttämään.

Tämä ruusu on tämänvuotinen hankinta. Sen nimi on Black baccara. Ei sitä mustaksi voi sanoa, on aika tumma kuitenkin.

Bella weiss on nimensä mukainen. Tosin se juuri aukeamisvaiheessaan on kainon vaaleanpunainen.

Peittoruusu The fairy on keijumainen. Se kukkii yleensä lumentuloon asti.

Jaloangervo Flash red on myös uusi tämänvuotinen hankinta. Se kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Pidän erityisesti perennoista, joiden lehdet ovat koristeellisia. Tämä ei ole mikään sen lehtien syysväri, vaan ne ovat koko kesän näin kauniinväriset.

Valkoinen punatähkä on vasta puhkeamassa kukkaan. Miten voi olla valkoinen punatähkä.

Ei mikään ihme. Onhan tämäkin valkoinen punahattu.

Punaisten punahattujen ja aprikoosin väristen päivänliljojen värit sointuvat kumma kyllä yhteen.

Päivänliljan nimi on Double dream. Nimi on yhtä kaunis kuin kukkakin.

Rannan rinteessä voi jo havaita syysväritystä.

Ja senhän tietää, että Kanadanpiiskun kukkiessa kesä kallistuu syksyyn päin.

Alppikärhökin on jo kehittänyt kauniit siemenkotansa.

Ruusunkiulukat viittaavat syksyyn, mutta villiviinillä ei vaikuta vielä olevan tietoa siitä.

Amanda Beata Cecilia Dorothea on hankkinut terassilleen krysanteemin. Mielestäni pienempikin olisi riittänyt, mutta Amandalla on aina ollut taipumusta liiotteluun. Tänäänkin olen jo availlut ulko-ovia yksitoista kertaa, jotta hän on saanut tarkistaa ilman lämpötilan ja sateen määrän.

Luin, näin ja hämmästyin.

Saarikylässä käy joka torstai kirjastoauto. Eräänä torstaina, jokunen viikko sitten, sen käynti oli peruutettu. Luin lehdestä, että naapurikaupungissa oli kirjastoautojen vuotuinen tapaaminen. Sinne oli kokoontunut kirjastoautoja eri paikoista ympäri Suomea. Aloin ymmärtää, että kirjastoautoilla täytyy olla inhimillisiä piirteitä. Ne haluavat välillä vaihtaa kokemuksiaan omituisista asiakkaistaan ja kauheistakin sääolosuhteista, joilla joutuvat olemaan liikkeellä. Saattavathan ne keskustella kirjallisuudestakin.
Mutta tänään mennessäni kirjastoautolle näin uskomattoman näyn. Kirjastoauto seisoi pysäköitynä saarikylän bussipysäkin eteen ja sen peräpäässä oli kiinni tavallinen vuorobussi. Kun tulin lähemmäksi vuorobussi lähti häveliäästi pois.
Mietin mielessäni, mitähän tuostakin seuraa. Nähdäänkö kenties maanteillämme ennen pitkää pikkubusseja, joissa matkustajat voivat aikansa kuluksi lukea siellä tarjolla olevia kirjoja?
Mutta, mutta! Kun astuin kirjastoautoon sisään, siellä touhusi 12 lasta alimpien kirjahyllyjen kimpussa. En tiedä mitä tästä tulee ajatella!!!

Näiden hämmästysten lisäksi olen hämmästyksekseni saanut taas huomionosoituksia blogipalkintojen muodossa. Ne ovat jo jonkin aikaa levänneet hyllylläni odottaen jakamista.

Tämän tarkkanäköisen kuvan sain Ritalta. Rita kertoi blogissaan, että siinä lukee portugaliksi "Tässä blogissa kannattaa käväistä". Ojennan sen eteenpäin Harmaalle pantterille hänen "Viimeiset tanssit"-nimiselle blogilleen. Siinä on mielestäni hyvä aihe: eläkkeellejäänti. Seuraan sitä mielenkiinnolla.

Tämän toisen sain Millanilta. Sen ojennan Noppulille.
Hän kertoo blogissaan "Minun Moskova" elämästään ja mukavista huomioistaan naapurimaamme oloissa.