Mamman vene.

Saarikylän rannalla lepää tämä vene. Sen nimi on mamman vene. Isoäitini omisti sen kauan sitten. Veneellä oli merkittävä osa vanhempieni, veljeni, minun, isoäitini, tätini ja parin muun henkilön pelastautuessa palavasta saarikylästä vuonna 1943. Sota oli jo siihen mennessä koetellut monin tavoin saarikylän asukkaita, olihan Kotka siihen aikaan Suomen pommitetuin kaupunki. Tiistaina 3.8.1943 iltayöllä kuultiin ilmahälytys. Niihin oli jo niin totuttu, etteivät saarikylän asukkaat sitä hämmästelleet. Kello 23 paikkeilla vihollisen pommikone pudotti saarikylään runsaasti fosforipommeja. Olin jo ollut nukkumassa. Heräsin isäni sylissä ja havaitsin hänen kantavan minua juoksujalkaa. Kysyin: "Minne mennään?". "Rantaan", vastasi isäni lyhyesti. Saarikylä, jossa sijaitsi 257 taloa yhden neliökilometrin aluella, oli tulessa melkein kauttaaltaan. Rannassa oli paljon hätäisiä ihmisiä. Isäni työnsi "mamman veneen" veteen. Asetuimme veneeseen. Isäni meloi sitä laiturista irroittamallaan laudalla, sillä airot olivat kotipihalla. Pommeja putoili runsaasti veneen ympärille matkatessamme sillä pieneen saareen jonne rantauduimme. Haimme suojaa sen rannalla olevien isojen kivien takaa. Tilanteen rauhoituttua isäni meloi veneen mantereelle, jossa pääsimme sukulaistaloon loppuyöksi. Kotitaloni paloi kuten 147 muutakin saarikylän taloa. Oli suoranainen ihme, että vain yksi henkilö menehtyi. Minulla oli ylläni yöpaita ja ympärilläni lakana, muilla perheeni jäsenillä ei ollut paljoa enempää. Äitini oli ehtinyt siepata mukaansa käsilaukkunsa. Siinä koko omaisuutemme. Niin, jäihän meille "mamman vene". Siinä se nyt lepää viettämässä eläkepäiviään. Olen kuullut, että se kenties vielä pääsee koristamaan rantaa paremmin. Jos niin käy, laitan siitä kuvan tänne blogiini.

Harvinaista herkkua, muisteloa

Eilen Herra Perunakauppias kysyi minulta:"Otatko ternimaitoa?" Hän tiesi kyllä kysymättäkin vastauksen. Muistelimme, että siitä taitaa olla melkein vuosi, kun hänellä oli sitä viimeksi myytävänä.
Laitoin siitä tänään ihanaa uunijuustoa. Piti pitää itseni tiukassa kurissa, etten syönyt sitä liikaa.

Minulla on lämmin suhde lehmänmaitoon.
Pienenä tyttönä sodan aikana Sippolan Matarojalla, jossa olin "sotaa paossa", sain joka päivä mennä mukini kera odottamaan, kun lehmät lypsettiin.
Sitten piti vielä odottaa, että Lahja-täti siivilöi maidon. Sitä ei voi monikaan ymmärtää, miten hyvältä lämmin, vastalypsetty maito minusta maistui.

Silloin tällöin sukulaistaloon siellä tuli tarkastuskarjakko. En ole varma siitä onko tuo nimitys oikein. Mukanaan hänellä oli käsin veivattava sentrifuugi. Hän nosti minut istumaan sen päälle ja alkoi veivata. Sentrifuugi piti jännittävää ääntä, sitä kovempaa , mitä kovemmin hän kampea väänsi. Hän kertoi minulle tarinaa lentokoneella lentämisestä. Ensin kone nousi, sitten lennettiin pilvien yläpuolella missä tapahtui ihmeellisiä asioita. Lopulta kone laskeutui. Oltiin takaisin maan päällä, ja hän nosti minut alas. Lumouduin täysin tarinaan. Jännitin niin, että tuskin uskalsin vetää henkeä. Kunpa muistaisin minkä näköinen hän oli!