Eilen-tänään

Eilen lähdin puutarhahommiin tarkoituksena leikata kukkineet ruusut pois. Niitä kertyy parissa päivässä ämpärillinen. Matkalla sinne tapasin tämän ihastuttavan olennon. Siitä tulee isona horsmakiitäjä.

Oli pakko mennä takaisin sisään hakemaan kamera. Otin siitä myös kasvokuvan.

Lähestyessäni ruusutarhaa ympärilläni pyöri runsaasti perhosia. Neitoperhon tapaan pihallani joka vuosi. Perhosia lenteli niin paljon, että ne välillä olivat törmätä minuun.

Niitä piti oikein väistellä. Sitten huomasin ohdakeperhosen. Selitys perhosten runsauteen löytyi tämän päivän lehdestä. Luonnontieteellinen keskusmuseo kertoi, että etelärannikon ulkosaariin saapui viime torstaina mereltä massoittain ohdakeperhosia ja amiraaleja. Perhosmäärät yli kymmenkertaistuivat yhden yön ja aamun aikana.

Perhoset tuntuvat pitävän erityisesti puutarhassa paraillaan kukkivasta purppurapunalatvasta. Pitävät siitä kyllä mehiläisetkin.

Amiraali antoi kuvata itseään oikein kunnolla. Mitkä hienot tuntosarvet sillä onkaan.


Myös punahatut ovat perhosten suosiossa.

Siivet supussakin amiraali on huomiota herättävä.

Purppurapunalatva on tämännäköinen kasvi. Se on yli 1,5 metriä korkea.


Minua alkoi tänään aamupäivällä mietityttää. Taivas tummui ja tuuli yltyi.
Minne ne kaikki perhoset mahtoivat joutua. Veikö tuuli ne mennessään?

Mennessäni hakemaan postia, syysleimut huojuivat voimakkaassa tuulessa.

Meressä näkyi vaahtopäitä. Lokit keikkuivat laiturin kaiteella.

Aallot löivät rantaan vihaisesti.

Luonnonkukat kestävät aaltojen loisketta.

Rankkasade pieksi maisemaa.

Tuuli puhalsi puuskissa 18 metriä sekunnissa. Minne ne sadat perhoset joutuivat?

Elokuun suloisuutta.

Aamulla kömmin ennen viittä ylös ihan vaan kuvaamaan vähän. Takaterassilla näytti tällaiselta.

Hieman toiseen suuntaan.

Ja vielä hieman.

Päivällä Amanda oli onnellinen siitä, että on onnistunut kasvattamaan omalle terassilleen komeat horsmat. Niiden varjossa voi istuskella lukemassa KissaHesaria.

Minä olin onnellinen siitä, että olohuoneen ikkunan ulkopuolella pelargoniat kukkivat juuri nyt näin ihanasti. Katulaulajaa ei kylläkään ole näkynyt, ei kuulunut. Jos olisi, se olisi liian täydellistä.

Illalla olimme molemmat onnellisia kuutamosta.

"Sä ihme suurin olet öisen taivahan."

Turistina kotikonnuilla.

Kultani, muruseni täällä ollessa päätimme eräänä iltana harrastaa turismia Sapokan vesipuistossa. (Tosiasiallinen syy oli se, että haluttiin mennä syömään suunnattoman suuret pallot kioskijäätelöä.) Ruusut kukkivat siellä kauniisti kuvauksellisen puun alla.

Sapokassa vierailee vuosittain lukuisia bussilastillisia turisteja ihailemassa tätäkin näkymää.
Kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Kiveykset ovat tarkastelun arvoisia.

Norppa on kiivennyt putouksen altaasta ihailemaan turisteja.

Kuten muistetaan hänellä on nopsat jalat. Hän ehti tuonne sillä aikaa, kun asettelin kameraa.

Puiston japanilaisessa osassa on salaperäinen tunnelma.

Lintukirjaa ei ollut mukana. Jos se on se sanaristikoissa esiintyvä anas.

Ihastuttavaa!

Hän heittäytyi leikkisäksi, lainasi kameraa ja kuvasi hämmästyttävän ötökän päivänliljassa.

Tässä enemmän tavanomainen näkymä puistosta.

Toisin paikoin luulisi olevansa jossakin etelämpänä.

Kuten tässäkin.

Tekeekö mieli purjehtimaan?

Tai ehkä veneretkelle. Malleja riittää.

Notkahdus makeisten myynnissä Etelä-Suomessa

Olen tässä joutunut olosuhteiden pakosta taas kioskimyyjäksi. Toissapäivänä menin sinne tuntia ennen kioskin avaamisaikaa. Piti siivoilla siellä. Muistutin itselleni useampaan kertaan, että ulko-ovi pitää muistaa avata, kun kioski aukeaa. Muistinkin asian viisi minuuttia vaille 17. Menin eteiseen ja huomasin siellä yhden pöydän olevan vielä pois paikaltaan. Siirsin pöydän paikoilleen ja menin takaisin myyntipöydän taakse odottamaan asiakkaitani. Kolmen neljännestunnin kuluttua pihahommissa ollut henkilö huomasi pikkutyttösen nykivän ulko-ovea. Hän tuli sisään omilla avaimillaan kertomaan minulle, että ovi oli ollut lukossa. Eipä ollut kauppa käynyt!
Mietin, onko tämä normaalia potemaani aivotoiminnan vajausta vai alkaako minulla muisti pettää pahasti.

Kotiin tullessani Amanda Beata Cecilia Dorothea odotteli minua portailla. Kerroin hänelle tämän kauhistuttavan tapauksen. "Sinun pitäisi ruveta harrastamaan joogaa",sanoi Amanda.

"Esimerkiksi tälläinen käsilläseisonta-asento parantaa huomattavasti aivojen toimintaa", sanoi hän.

Sisään mentyämme hän suositteli minulle lämpimästi tähän kirjaan tutustumista.

Lisää kansallismaisemaa.

Kesäretkellä minut vietiin katsomaan Suomen korkeinta luonnontilaista putousta. Sen korkeus on 24 metriä. Se sijaitsee Heinijoessa 16 kilometriä Puolangalta Hyrynsalmen suuntaan. Sijaintitiedot olen kaivanut Googlesta. Kesäretkellä ollessani minulla oli vaikeuksia ymmärtää missä kohdassa Suomenmaata milloinkin sijaittiin. Hyvä, jos ymmärsin mistä viimeksi lähdettiin ja mikä on seuraava tavoite yöpymispaikaksi.

Ensin käytiin kurkistamassa putouksen niskalla alkavaa kuohuntaa. Kohina oli melkoinen.

Tie putouksen katselupaikalle on hyvin viitoitettu.

Sinne vie mainio lankkupolku. Sopiva minullekin kävelyyn.

Joen yli on viritetty romanttinen silta.

Joki virtaa vielä tässä vaiheessa tietämättä mikä sitä edessä odottaa.

Lankkutien vieressä on salaperäisiä aarniometsämaisia näkymiä.

Tässä pettymyskuva. Putous oli mahtava. Se ei ollut pettymys. Sen aiheuttama ääni oli kuulemisen arvoinen. Valokuvaaja, siitä ottamansa kuvat nähtyään, oli epätoivoinen. ( On edelleenkin.) Parempia otoksia löytyy täältä.
Sieltä, kun klikkaa vasemmalta sivupalkista kohtaa Hepoköngäs, saa putouksesta oikean kuvan.
Lähdenkin tästä syömään salaattia, perunoita ja savulohta. Jälkiruoaksi otan KAKSI palaa suklaata. Lohdutukseksi! Tai ehkä KOLME.

Taivaan merkit.

Eilen, illansuussa, juuri kun olimme lopettelemassa päivällistä rannalla, havaitsimme taivaanrannalla alkavan rajuilman merkit.

Sinne muodostui ihmeellinen, pitkänomainen pilvenlonka. Siinä vaiheessa ymmärsimme kantaa ruoka-astiat sisään.

Tarkemmin katsoen siinä ilmeni hurjia pyörteitä. Keräsin pöytäliinan talteen.

Se läheni lähenemistään ja alkoi vaikuttaa uhkaavalta.

Yksinäinen vene kiirehti kotisatamaan. Kokemusperäisesti nostelimme kaikki riippuvat amppelikukkaset maahan.

Se näytti kiitävän kohti meitä melkoisen nopeasti. Siirsimme kaiken, mitä tuuli saattaisi lennättää, suojaan.

Amanda ehdotti, että mentäisiin kaikki piiloon laiturin penkin alle.

"Sehän saattaa syödä meidät suuhunsa", sanoi Amanda

Viimein se suuteli maata, meri mustui ja sade alkoi.