Sydänlämpimät kiitokset Ritalle tästä upeasta blogipalkinnosta, jonka sain jo viime viikolla. Kaikenmaailman turhanpäiväisten touhujen (viittaan allaolevan bloggauksen kuviin) takia, se on jäänyt odottamaan jakamista.
Muille blogiystävilleni, olette kaikki niin ihania, ojennan pari ruusua puutarhastani. Tämä on Morden centennial.
Ja vielä toinen. Tämä on Prairie Joy. Olkaa hyvät!
Keksinpä hyvän sanan. Kummimmat. Se on superlatiivi sanasta kummat, mikä tarkoittaa kummallisia. Ylläolevan toukan kohtasin tässä eräänä päivänä saarikylän kujalla. Ei siinä sinänsä ole mitään kummallista. Onpahan vaan puunsyöjän toukka. Kummaa tässä on se. että saarikylän soratie on muuttunut toukan väriseksi.
Pääskyset olivat kerääntyneet naapurin antennin päälle. Olisi siinä ollut tuo puhelinlankakin tarjolla. Voihan olla, että naapuri katseli jotain luonto-ohjelmaa.
Merellä nyt näkyy kaikkea kummaa. Punaiset purjeet. Eihän siinäkään sinänsä mitään niin ihmeellistä ole. Merirosvolaivauutisiahan tässä on kuultu viimeaikoina vähän väliä.
Tuollainen rengasmainen pilvi iltayöstä on kyllä aika outo.
Kummallisia kuljetuksia olen tuonut esiin blogissani ennenkin. Miksi ihmeessä niitä näkee kaikkein pahimmilla säillä?
Entäs tämä. Kalastaja kokee pyydystään sateenkaaresta. Pyytääköhän hän sateenkaarirautua.
Yksien rantakekkereiden aikaan paistoi täysikuu................................................
Entä niiden toisten kekkereiden jälkeen, kun havaitsin tämän hinaajan . Se näytti kuvaukselliselta.
Sitten sille tapahtui jotakin.
Se kohosi ilmaan.
Liuetakseen lopulta iltataivaan sineen..............
Tänäaamuna nähtiin sellainen ihme, että juoksin sateessa yöpaita liehuen laiturin päähän kuvaamaan kahta merimetsoa ja selkälokkia. Kummaa on se, että selkälokki lepäili kaikessa rauhassa toisen merimetson jaloissa.
Eipä ole paljoa tarina kesäretkestä edistynyt. Viimeksi oltiin siellä Hepokönkäällä.
Pistäydyttiin Tankavaaran kultakeskuksen portilla. Oltiin niin köyhiä, että katsottiin vain kullanvärisiä kukkia portin ulkopuolella.
Ja taloa. Luultiin tulleemme villiin länteen.
Saarisellällä pistäydyttiin New Yorkissa. Siis näyttelyssä.
Ajettiin katsomaan Inarinjärveä. Matkalla näköalapaikalle nähtiin Suomen Vanhin Mänty. Se uskoo olevansa 780-vuotias.
Opittiin mikä on kammi. Se on perinteinen saamelainen asumus.
Ei asettauduttu tähän kahville. Sataa tihuutti.
Kuvattiin Inarinjärveä sateella. Hämmästyttiin. Inarinjärvi näytti olevan täynnä saaria. Kauan sitten kansakoulussa oli opittu, että Inarinjärvi on sininen läiskä kartalla. Se on yhtä syvä kuin pitkäkin. Ei muistettu, oliko opittu kuinka pitkä ja syvä se on. Ilmeisesti ei, koska ei muistettu.
Kuten sanottu, satoi.
Karhunpesäkiven lähellä nähtiin karhu. Sillä oli punainen kaulaliina ja hirvittävät hampaat. Pelättiin sitä niin, että kuvasta tuli tärähtänyt.
Oltiin Kaamasen tiellä. Muistettiin Juha Vainio. Siellä oli joku muukin.
Ylitettin Rajajoki. Napattiin kuva sillalta. Saatiin kimppuumme rajamies. Siellä ei saa kuvata. Oltiin, kuin ei ymmärrettäisi mitään kieltä.
Jatkettiin matkaa. Ihastuttiin. Nähtiin ensimmäinen lumipeitteinen vuorenhuippu.
Ja järvi vuoren juurella. Todettiin, ettei tehnyt mieli uimaan.
Jylhät näkymät.
Luultiin, että tuon huipun takana sää kirkastuu.
Eipä kirkastunut. Pysähdyttiin kuvamaan pitkää, komeaa siltaa.
Kuvattiin näkymää vuonon toisella puolella, vaikka tiedettiin, ettei se näin kaukaa kuvattuna miltään näytä.
Rannalla kasvoi keltaisia unikoita.
Otettiin taidekuva.
Ajettiin sillalle.
Sillalla oli tukevat rakenteet.
Ajettiin tunneliin. Tunnelissa on jännittävää.
Ihmeteltiin. Norja on rikas maa. Onko tämä kallioaines jalokiveä?
Mihin tämä mutka johtaa? Onko sen takana maailman laita? Loppuuko maailma?
Ei sentään. Ehdittiin tässä tarinassa melkein Hammerfestiin asti.
Eilen lähdin puutarhahommiin tarkoituksena leikata kukkineet ruusut pois. Niitä kertyy parissa päivässä ämpärillinen. Matkalla sinne tapasin tämän ihastuttavan olennon. Siitä tulee isona horsmakiitäjä.
Oli pakko mennä takaisin sisään hakemaan kamera. Otin siitä myös kasvokuvan.
Lähestyessäni ruusutarhaa ympärilläni pyöri runsaasti perhosia. Neitoperhon tapaan pihallani joka vuosi. Perhosia lenteli niin paljon, että ne välillä olivat törmätä minuun.
Niitä piti oikein väistellä. Sitten huomasin ohdakeperhosen. Selitys perhosten runsauteen löytyi tämän päivän lehdestä. Luonnontieteellinen keskusmuseo kertoi, että etelärannikon ulkosaariin saapui viime torstaina mereltä massoittain ohdakeperhosia ja amiraaleja. Perhosmäärät yli kymmenkertaistuivat yhden yön ja aamun aikana.
Perhoset tuntuvat pitävän erityisesti puutarhassa paraillaan kukkivasta purppurapunalatvasta. Pitävät siitä kyllä mehiläisetkin.
Amiraali antoi kuvata itseään oikein kunnolla. Mitkä hienot tuntosarvet sillä onkaan.
Myös punahatut ovat perhosten suosiossa.
Siivet supussakin amiraali on huomiota herättävä.
Purppurapunalatva on tämännäköinen kasvi. Se on yli 1,5 metriä korkea.
Minua alkoi tänään aamupäivällä mietityttää. Taivas tummui ja tuuli yltyi.
Mennessäni hakemaan postia, syysleimut huojuivat voimakkaassa tuulessa.
Meressä näkyi vaahtopäitä. Lokit keikkuivat laiturin kaiteella.
Aallot löivät rantaan vihaisesti.
Luonnonkukat kestävät aaltojen loisketta.
Rankkasade pieksi maisemaa.
Tuuli puhalsi puuskissa 18 metriä sekunnissa. Minne ne sadat perhoset joutuivat?
